Antti Majander

​

Enää Irlannista ei tarvitse lähteä pois

​

Dublinilaistunut saksmanni, mestarikääntäjä Hans-Christian Oeser henkisestä kotimaastaan

​

​

„Tehtäväni on pelastaa saksan kieli, sillä se ei ole kovin kaksisessa jamassa tällä hetkellä”, Hans-Christian Oeser laukoo naama virneessä.

​

Hän ei ole ihan tosissaan, vaikka vitsailu perustuu vinhaan kokemukseen. Seitsemäntoista Irlannissa vietetyn vuoden jälkeen synnyinmaan kieli vaikuttaa monesti törpöltä, kun sitä kuulee entisillä kotikulmilla.

 

Dublinin kirjallisuuspiireissä häntä pidetään jo kunnia-irlantilaisena. Lopullisin syy moiseen on Euroopan Unionin Aristeion-palkinto, jonka Oeser voitti viime lokakuussa irlantilaisen Patrick McCaben romaanin The Butcher Boy saksannoksesta. Mielisairaalan potilaan sanatulvaa tarjoava teos saadaan suomeksi ensi syksynä nimellä Pikku teurastaja Markku Päkkilän kääntämänä Otavalta.

​

Oeser on saksantanut pitkän rivin Irlannin kirjallisuutta, koonnut autologioita sekä kirjoittanut myös omia teoksia vihreäksi sanotusta saaresta.

​

Juuri nyt Irlannin uusi kirjailijapolvi menestyy erinomaisesti monessa muussakin maassa, Roddy Doylen johdolla. Vuonna 1996 Irlanti nostettiin Frankfurtin kirjamessujen teemaksi.

 

„Vielä viime vuosikymmenellä irlantilaista nykykirallisuutta ei tunnettu ulkomailla, vaikka irlantilaiset itse kuvittelivat toisin. Muualla tiedettiin sotaa edeltäneet klassikot, nykykirjailijoista ehkä vain John Banville“, Oeser kertoo.

​

„Nyt nuoria suorastaan tulvii maailmalle. Brittikustantamot nappaavat listoilleen jo parikymppisiä irlantilaistekijöitä.“

​

 

Kirkon puristus kirpoamassa

 

​

Hans-Christian Oeser nimeää useita syitä esiinmarssiin. Koulutusjärjestelmää parannettiin perusteellisesti 1970-luvulla, ja jäsenyys Euroopan Unionissa on nostanut elintasoa merkittävästi, etenkin Dublinissa.

​

„Myös katolisen kirkon vaikutuksen väheneminen on sysännyt kirjallisuutta eteenpäin. Monet katolilaiset ovat nyt päässeet syyllisyydentunteestaan – josta tosin kirjoitettiin monta, hyvääkin kirjaa 1960-luvulla.“

​

Mutta ei naureskelevan Roddy Doylen saati kirkon tekopyhyyttä kiroavan Frank McCourtin tapaan.

​

„Aivan. Nyt vallitsee tietoisuus siitä, että mistä tahansa voi kirjoittaa oikeastaan mihin tahansa sävyyn.“

​

Oeserin mukaan sana slag – eli kuona, kaivosjäte – kuvastaa ajan kirjallista menetelmää niin kirkkoa, valtiota kuin muitakin entisiä pakkokunnioitettuja instituutioita kohtaan.

​

„Matkustaminenkin selittää esiinmarssia. Kun asetuin Irlantiin 1980, hyvin harvat irlantilaiset matkustivat ulkomaille – paitsi lopullisesti, mikä oli tietysti vakava ongelma. Nyt irlantilaiset matkustavat ja myös kirjoittavat muista maista.“

​

Lisäksi Irlannilla on osuutensa „siirtomaiden vastaiskussa“, kuten Salman Rushdien, Arundhati Royn, Timothy Moen, Caryl Phillipsin, Ben Okrin ja monen muun etnistaustaisen tekijän nousussa brittiläisen nykykirjallisuuden kärkeen:

​

"Monesti unohdetaan, että Irlanti oli Englannin ensimmäinen siirtomaa, ja he myös iskivät ensimmäisenä takaisin, Jonathan Swift jo 1700-luvun alussa. Vaikka Irlanti on maantieteellisesti lähellä Englantia, se on kuitenkin riittävän kaukana, jotta siellä kyetään näkemään maailma eri tavalla.“

​

James Joyce, Samuel Beckett ja moni muu vanhempi lähti pois Irlannista voidakseen kirjoittaa, heistä etenkin Joyce voidakseen kirjoittaa nimenomaan lrlannista.

​

„Kyllä tämä luomismyytti on edelleen olemassa“, Oeser sanoo. „Mutta minusta siinä on kysymys lähinnä tyylittelystä, halusta noudattaa suuren isähahmon, Joycen mallia. Enää irlantilaisten kirjailijoiden ei tarvitse lähteä henkiseen maanpakoon.“

​

„Mikä sitäpaitsi näissä piireissä enää on maanpakoa? Kaikkihan me asetumme johonkin. Olenko esimerkiksi minä itse maanpakolainen? Enpä uskoa.“

​

Oeser mimitti itseään ensimmäisen kerran – siis 17 vuotta Saksasta lähdön jälkeen – emigrantiksi, kun hän vastaanotti Aristeion-palkinnon Thessalonikissa.

​

„Irlantilaiset kai jotenkin luulevat, että he ovat ainoita, joiden on täytynyt muuttaa maasta, koska heidän nälänhätänsä oli niin karmea viime vuosisadalla. Mutta muuttihan Amerikkaan pelkästään saksalaisiakin enemmän kuin irlantilaisia.“

​

Oeser huomaa olevansa aika kriittinen Irlantia kohtaan. Ja nauraa päälle hyvin lämpimästi – toisin sanoen erittäin irlantilaisesti.

​

„Muuttotilastojen kaltaiset tosiseikat irlantilaiset unohtavat mielellään. He tapaavat nädä itsensä pelkästään omien perusteittensa kannalta, eivätkä anna toisten näkökulmien vaikuttaa millään tavalla.“

​

 

Verovapauksia taiteilijoille

 

​

Heinrich Böllin teos Päiväkirja vihreältä saarelta (1957) sytytti monessa saksalaisessa kaipuun talous- ja teoilisuusihmeen vastakohtaan. Oeser sai tarpeekseen synnyinmaan ilmapiiristä niin sanotun saksalaisen syksyn aikana, kun Baader-Meinhoffin-ryhmää jahdattin vuonna 1977. Yksi aikakausi päättyi.

​

„Me saksalaiset etsimme muualta jotakin sellaista, mitä emme itse ole. Irlantilaiset ovat hyvä esimerkki ihmisistä, jotka eivät ole germaanisia tavoiltaan, käytökseltään, saati ulkonäöltään – tai olivat esimerkkejä siitä ainakin vielä 1960- ja 1970-luvuilla. Nyt Irlanti eurooppalaistuu nopeasti. Dublin on menettämässä vanhaa ominaislaatuaan, ilmapiiri on erilainen.“

​

Se huolestuttaa Oeseria, sillä hän ei haluaisi huomata jämähtäneensä yhtäkkiä Pikku-Saksaan.

​

Oeser kaipaa Irlantiin kunnon keskustelua siitä, mitä joutuminen suuren yhteisön imaisemaksi käytännössä merkitsee pienelle maalle.

​

„Saksassa kaikki tärkeät aiheet debatoidaan aina julkisuudessa perinpohjin.“

​

Juuri muuta hän ei Saksasta kaipaa.

​

Aivan lyömätöntä – ainutlaatuista Euroopassa – Irlannissa on esimerkiksi taiteilijoiden verovapaus taiteellisesta työstä, kuten kirjailijan tekijänoikeuspalkkiosta, kääntäjän omastaan ja säveltäjän kappaleensa esityskorvauksista.

​

„It makes a hell of a difference!“

​

„Sitä en tosin tajua, miksi upporikkaiden U2:n poikien ei tarvitse maksaa veroa sävellystuloistaan …“

​

 

Hans-Christian Oeser vieraili Helsingissä Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton kutsusta viime viikonloppuna.

​

​

(Helsingin Sanomat, 3. April 1998)